Vuoden 2007 alussa astui voimaan uusi työntekijän eläkelaki. Pykälä 92 voi laukaista monelle jo työaikana tai ennen vammautuneelle, mutta duunia iloisesti sen jälkeen painaneelle yllätyksen – eivätkä lakitekstin yllätykset yleensä hauskoja ole. Ansaitusta työeläkkeestä nimittäin eläkelaitos vähentää tapaturmavakuutuslain, liikennevakuutuslain, sotilasvammalain ja sotilastapaturmalain mukaan maksettavia etuuksia. ”Yhteensovittaa” – on tietysti kauniimmin sanottu. Varsinainen eläke on siis huomattavasti pienempi kuin asianomainen on odotellut. Kun lain säätämisen perusteita lueskelee, niin tavoitteksi on varmaan asetettu eläkkeiden leikkaus (ei outo linja olleenkaan) ja kauniisti sanottuna ”ansiotaso = 60 % palkasta”.
Historiallisestihan vammautumisen korvaus juontaa meitä lähinnä jostain Bismarckin Saksasta: Jos 1800-luvun kaivostyöläiseltä meni sormia poikki, niin pienentynyttä päivän kivihiilisuoritusurakkaa korvattiin kaavamaisella prosenttiosuudella – elinkorolla tms. Kaavamaisuus ei ole vastannut elävän työelämän logiikkaa: korkeankin haitta-asteenkaveri voi tehdä töitä kenenkään edes aaavistamatta taustavammaa – toisaalta lieväkin vamma (pieni korvaus) on voinut viedä kaikki asianosaisen ansiotilaisuudet. Mutta periaate on ollut selvä: vammasta on arveltu olevan ansionmenetyksiä. Ja jos niin on sitten ollut ja asianosainen ryhtyy saamaan matalaksi jääneestä asiotasostaan johtuvaa matalaa eläkettä, niin nytpä sitä sitten vielä leikataan – useimmille yllätykseksi. Onhan täysiä eläkemaksujakin makseltu hyvässä uskossa. (Kukaan ei toki suoraan omia eläkkeitään meidän osittain rahastoivassa järjestelmässämme maksa.)
Eläkelaitoksilla ei tietenkään ole motiivia mainostaa tätä edullista säästöleikkaustaan. Duunarikaan ei vielä edes usein tiedä siitä työeläkelaitoksesta mitään ennen eläkehakemusta. Vammaisjärjestöt eivät ole osanneet tästä asiasta aikanaan huolestua – lakihan koskee 2007 jälkeisiä eläkepäätöksiä ja aiemmat eläkkeensaajat ovat muutokselta suojattuja. Vammaisjärjestöt ovat myös usein muotoutuneet vamman ilmenemisperustein (näkö-kuulo-liikunta jne-peruste), eikä lainsäädäntö ole liikkeellelähtö. Selvimpiä ”lakeja ja vammoja toisiinsa kytkeviä” onkin tämä järjestö ja yksi asianosainen siis.
Normaali kysymys lopuksi: tarvitsisiko jotain tehdä ja onko tehtävissä?
Näin se nyt kuitenkin taitaa mennä – meneekö niinkuin pitääkin ?
Risto Astikainen